Tulipahan tuo maaginen 30 v täyteen kriiseineen kaikkineen. Eipä siinä muta, mutta suunnitelmissa oli olla äiti jo 23 vuotiaana. Sitten 30 vuotiaana. Tai edes raskaana 30 vuotiaana. Nojoo, kaikkea ei saa mitä tahtoo.

Ekat menkat keskenmenon jälkeen alkoi 13 päivää sitten. Ja vielä jatkuu... ihan törkeitä kipuja on molemmissa munasarjoissa. En tajua. Tarkoitus oli vetää Terolutteja tässä seuraavan yrityksen välissä, mutta enpä taida jos tämä tälläistä on. Keho on aivan sekopäinen.

Vielä km itkettää  ja ryven itsesäälissä oikein luvan kanssa aika ajoin, mutta mä todella tarvitsen niitä itkuraivareita välillä, sitten taas jaksaa ajatella positiivisesti jonkin aikaa. Joku kallonkutistaja olis varmaan onnesta soikeana saadessaan tonkia mun pääkoppaa.  Mut pääosin olen ihan jees. Seuraavaa ICSI:ä en ole edes ajatellut pahemmin. En jaksa.

No, kesä ja kärpäset on tulossa. Ulkona on lämminta ja perhosia.

Se oli täydellinen keskenmeno. Kohdussa ei ollut yhtikäs mitään kun kävin lääkärissä. Luojan kiitos en tarvinnut kaavintaa.

Koitan nauttia keväästä ja kesästä, syksyllä suuntaamme yritykseen nro 5. Blogin pävittely todennäköisesti harvenee huomattavasti siihen asti.

Kaunista kevättä ihan jokaiselle joka on lukemalla  ja kommentoimalla kulkenut tarinani vierellä.

Kiitos Veera ja muut myötätunnosta.  Koville tämä ottaa, yksi rankimmista paikoista mitä olen elämässäni läpi käynyt. Eilen aamulla otin hatkat ja lähdin päiväksi kauas toiseen kaupunkiin ihan yksin. Totesin, ettei surua pääse ajamalla karkuun, se on takaraivossa vaikka keksisikin muuta tekemistä. Heti kun tulin kotiin ja oven suljin kiinni, suru musersi taas alleen.  Se on itkettävä kun itkettää ja naurettava kun naurattaa. Koitan selvitä tästä ilman sen enempiä unilääkkeitä eikä ole tarkoitus hakea muitakaan ilopillereitä lääkäriltä.

Mulla on tosiaan se lääkäri tiistai-iltana. Alunperin  piti olla se sydänäänten haku, mutta nyt varmaan vaan tarkistetaan kohdun tilanne. Vuoto on taas samaa mitä ennenkin, eli ruskeaa vuotoa.

Kuten ihanat kommentoijat totesivatkin, että ainakin on nyt todistettu, että voin tulla raskaaksi, se antaa kyllä toivoa vielä paremmasta. Keräämme kesän voimia ja rahaa syksyn uuteen yritykseen. En tiedä missä kuussa se tapahtuu, mutta tänä vuonna kuitenkin. Ehkä elo-syyskuussa.

Eilen näin paljon pieniä lapsia ja odottavia äitejä, päällimmäinen tunteeni oli haikeus. Katkera en ole, mutta tunnustan pienen kateuden sisimmässä. Mutta sekään ei kumoa sitä, että olen vilpittömästi onnellinen niiden puolesta joille lahja tulee syliin asti. Odottavia äitejä katsellessa, en voi tietää mitä he ovat käyneet läpi päästäkseen siihen asti.

Tämä vuoristorata mitä olen käynyt läpi elokuusta lähtien on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Rehellisesti sanottuna luulin, että olen heikompi ja annan periksi aikaisemmin. Mutta me ei perkele luovuteta.

Stella on bändi, jonka laulujen tahtiin olen vuosia itkenyt, hymyillyt ja saanut toivoa.

 Stella - Sädepeili:

Yö, puiset sormet minun suomuillani
rakkaani, ollaan kai väsyneitä kumpikin
Yö, se verille taas raapii
tekee minusta saaliin
ei kiedo hellään syleilyyn

Mutta jos heijastat vähän
niin saat sen säteen takaisin
Jos vain verhoudut mustaan
niin näetkö itsekään
Heijasta vähän ja saat sen säteen takaisin
Ollaan valon säteen peilejä yössä

Yö, koskee mua silmät ummessa
enkö näytä kauniilta
en kai ole sitä ollutkaan
Yö, hengittää sisään uskoasi
rakkaani, joko nyt, on aika sinun lähteä

Mutta jos heijastat vähän
niin saat sen säteen takaisin
Jos vain verhoudut mustaan
niin näetkö itsekään
Heijasta vähän ja saat sen säteen takaisin

Olen vieraanasi viimeistä päivää 

Stella - 25:

Eilen illalla viimeisimmän postauksen jälkeen kivut yltyivät helvetilliseksi. Kipuaallot tulivat kolmen minuutin välein ja pakko oli ottaa särkylääkettä ihan roppakaupalla. Tiesinhän minä mitä se tarkoitti. Vetkuttelin vessaan menoa ja tuskailin sohvalla, mutta viimein oli mentävä... Tunsin miten se möykky tuli ulos, ja heti perään puhtaan kirkasta verta. Paljon.

Ruumiillinen kipu loppui siihen. Henkisestä tuskasta tuskin tarvitsee sanoa. Yö meni itkien yhdessä, ja viimein unilääkkeellä sain unta.

Miksi minun ruumiini petti taas? Tämä kaikki alkaa olla liikaa.

Olen niin väsynyt.

Kirjottelen taas muistiin olotiloja, päiväkirjahan tämä tavallaan on. Tänään on koskenut aika kovaakin alavatsaan. Pelottavasti tulee mieleen 1½ viikon takainen verinen maanantai-ilta. Mutta nyt tuo kipu on molemmissa munasarjoissa. Outoa.

Johtuneeko tästä ikuisuudelta tuntuvasta stressistä, mutta pakki menee nykyään sekaisin aina ruokailun jälkeen. Mulla on tämä laktoosivamma, ja teen ruoat aina vähälaktoosisiin tuotteisiin, mutta nyt tuntuu ettei maha kestä niitäkään enää.  Muuten ei ole mitään pahoinvointia.

Neljä yötä.