Siellä se alkio nyt köllöttelee. Pitäis kai syödä pari laastaria että se kiinnittyisi paremmin kohtuun. Tai mies ehdotti lääkärille että pistä vähän pikaliimaa mukaan, pysyy taatusti. Ei lääkäri suostunut. Lugesteronia mun pitää ottaa 3 x päivässä ainakin testipäivään asti, jos se näyttää plussaa niin sen jälkeen vielä. Itse alkionsiirto oli helppo, ei mitään kipulääkkeitä tarvinnut. Lääkäri teki esivalmistelut eli raivasi tien mun kohtuun aika karun näköisillä värkeillä. Sitten biologi toi pitkän ohuen katetrin missä oli se alkio. Ensin alkiota muuten näytettiin mikroskooppikamerasta ja kuva näkyi telkussa. Oli se jännää. Niin, sen jälkeen lääkäri laittoi alkion mun kohtuun, vähän nipsaisi mutta ei muuta.

Munasarjat on kuin nyrkkeilymatsin jälkeen, siis todella kipeät, sattuu kun istun ja sattuu kun nouden. Alkionsiirron jälkeen jopa käveleminen sattui, oli sellaista töpöttelyä. Keskiviikkona ja torstai-aamuna taisi vielä puudutteet ja kipulääkkeet vaikuttaa koska pystyin hyvin vetäsemään lenkit ja kaikki, ei sattunut. mutta tänään kun heräsin niin voi kiesussentäs. Eilen illalla reteesti aloitettiin touhuumaan miehen kanssa, mutta yhdyntä oli mahdotonta, sattui ihan törkeesti. No, kyllähän se hätä muut keinot keksii....

Kaikki lääkärikäynnit + ultrat + miehen näytteiten analysoinnit yms + lääkkeet tulivat Kelan korvauksen jälkeen maksamaan 2328,22 €. Olemme valmiita maksamaan toisen tai kolmannenkin mokoman jos nyt ei tärppää. Se on vain rahaa. Hector laulaa että: " rahalla ei voi rakkautta ostaakaan." Ei voi niin, mutta jos se edes auttaisi tässä tapauksessa.

Olo on muuten ihan tavallinen. Ei sitä pientä solua tunne mitenkään, mutta kyytiläinen on kyllä mielessä.Testipäivä on sunnuntai 14.9.

On muuten mun elämän pisin kaksiviikkoinen.

.... aika matelee....

Kyllä on ollut nimittäin stressinsietokyky koetuksella viimeaikoina. Aina kun yhden etapin pääsee eteenpäin, pitää taas odottaa ja jännittää. Mielessä on se pieni solu klinikan kaapissa, joka koittaa sinnitellä ja jakaantua. Mielessä on paljonkin asioita, toivoa ja pelkoa. Toisaalta tuntuu hienolta ajatella, että minä ja mieheni olemme omalla tavallamme yhdistyneet, kaksi tullut yhdeksi pieneksi aluksi. Pahinta on tämä odotus, etten voi tehdä mitään konkreettista.

Aamulla klinikalta soiton jälkeen olin kuin viulunkieli ja pää täynnä ajatuksia ja toivoa, silti pitää itse itselleni muistuttaa että älähän intoa vielä. Puhelun jälkeen laitoin lenkkarit jalkaan ja puottelin lenkille purkamaan stressiä. Tein tavallista pidemmän lenkin ja puolessa välissä alkoi satamaan ihan kunnolla. Tuskin huomasinkaan sadetta, pistin jalat juoksuksi, veri kohisi vartalossa ja hengitys korvissa. Juoksin ja juoksin ajatuksia karkuun. Juoksin ja itkin. Juoksin ja rukoilin. Sain juostua suurimman stressin ja pelon pois, ja täytin mielen positiivisella ajattelulla. "Kyllä tämä onnistuu!"

Kotona laitoin litimärät vaatteet ja lippiksen kuivumaan ja kaaduin sänkyyn. Päikkärit tuli tosi tarpeeseen korvaamaan unettomia pitkiä öitä. Ja kellokin kulki eteenpäin.

Puntion tulos oli siis kaksi solua, ja  sieltä just soitettiin että toinen on hedelmöittynyt!!! JES! Toivottavasti se jaksaa sinnitellä ja jakautua hyvin huomiseksi. Hitto mä olen niiiiiiiiiiiiin onnellinen edes tästä, oli niin pieni saalis soluista. Mä en toivo mitään muuta niin paljon kuin pikkusolu jaksaisi pysyä mun kyydissä huomisestä lähtien. Thank you God!

Punktio ei olut niin kamala mitä oletin. Ensin laittoivat tipan käteen ja kipulääkettä. Seuraavaksi puuduttivat sisuskaluja ja imivät ruisukka munarakkulat tyhjiksi. Kerran sattui sen verran että älähdin, muuten ihan ok. Ihan kuin menkkakipuja olisi ollut. Mies oli ihana, silitti välillä mun päätäni, osoitti että oli lähellä vaikka en nähnytkään häntä pään yläpuoleleta.

Huonot uutiset: Rakkuloita oli vain neljä, ja kahdessa oli vain solu..... Huomenna soittaavat klinikalta. Tää odottelu on kamalaa. Mtien todennäköistä on että on vain kaksi solua, joista molemmat olisi ensinnäkin kypsiä ja toiseseen vielä hedelmöittyisivät? Täytyy vain toivoa ja rukoilla. Pitää ajatella positiivisesti, trallallaaaaa!

Taisinpa juuri eilispäivänä sanoa, ettei ole sivuoireita hormoneista. No luonnehan on jo muutenkin kieroutunut, joten en tiedä onko hormoneilla siihen vaikutusta :D Notta näistä fyysisistä oireista. Viimeyö oli karsea. Vatsallaan ei voi nukkua kun rintoihin koskee ja alavatsa on turvoksissa. Selällään on paha nukkua koska alaselkää koskee munasarjojen kohdalta. Vähän kuin oireet ennen menkkoja x 3. Eilen illalla alkoi tuo selkäkipu ja kävin iltalenkillä. Se helpotti vähän. Särkylääkkeitä en halua syödä niin pitkän kun ilman pärjään, olen aina ollut sellainen.

Mulla vedettiin viikko sitten viisaudenhammas pois, sain kyllä reseptit 600 mg Buranaan ja antibioottikuurin. Arvaa hainko? Hyvin tuo on parantunut ilman rohtojakin, luonto hoitaa kyllä. Oli muuten elämäni ensimmäinen hampaaveto! Eikä ollut paha, puudutuspiikit vähän kirpas mutta muuten kuului vaan korvassa rutinaa kun komea hammaslääkäri veti ÄO:tani pois. Viimevuonna sain muuten ekan hammaspaikan! Olen kyllä vähän pettynyt itseeni, olis ollu siisitiä olla koko ikä ilman hammapaikkoja. Tosin tuo komistus hammalääkäri sanoi että on niin pieni paikka ettei paikaksi voi kunnolla sanoa. Se vähän lohdutti.

Jos tässä nyt raskautuu, niin en kyllä ihan tiedä miten rinnat siitä tykkää. Kuulin että suositus olisi  raskautua vuosi rintojenpienennyksen jälkeen, ja jos nyt sitten tärppää aikaa olisi kulunut noin puoli vuotta. Kun näköjään noi arvet posahtelee vieläkin auki ilman syytä, entäs sitten kun rinnat turvottuu raskaudesta? Pitää kysyä viisaampien neuvoja siinä tapauksessa.

Seksikielto alkaa pikkuhiljaa rassaamaan molempia. Mies hosui mut illalla kyljestään pois, sanoi etten saa nyt härnätä. Höh, en mä mitään härnännyt tai edes yrittänyt vokotella. Onpas se nyt herkillä....